VirtuaaliViipuri 1939

• Etusivu
• Kartta
• Historia
  • Tiivistetty historia
  • Historiallisia esityksiä
  • Vanhat kartat
• Tietoa
  • Nähtävyydet
  • Kaupunginosat
  • Kohteet
  • Yritykset
  • Asukkaat
  • Arkkitehdit
• Projekti
  • Kuvaus
  • Tekijät
  • Yhteistyökumppanit
  • Yhteystiedot
  • Linkit
• Lisät
  • Tarinoita
  • Kirjoja
  • Pienoismallivideo
  • Kirje Viipurista
  • Puhelinluettelo
• E-kirja

Saksalainen vaikutus Wiipurissa

( Esitelmä vuodelta 1993 )

Tarkasteltaessa Karjalan Kannaksen ja Viipurin historiaa 1000-1500 vuoden takaa meille kertovat siitä parhaiten arkeologiset kaivaukset ja vanhat kronikat 800-1000 -luvuilta. Asutus 1500 vuotta sitten oli vielä harvaa ja Karjalan Kannaksella se oli painottunut Laatokan rantamille, enimmäkseen Käkisalmen seuduille, mutta myös Vuoksen laaksoon sekä Suomenlahden rannikolle. Asuttiin pääasiassa vaeltavina kyläyhteisönä, mutta myös osittain linnoitetuissa kylissä, sillä ryöstöretket sekä lännestä että idästä toivat epävarmuustekijänsä jokapäiväiseen elämään. Olivathan omistussuhteet kalavesistä ja metsästysmaista elintärkeä kysymys alueen asukkaille. Oman vaaransa aiheuttivat viikingit, jotka saapuivat aivan Laatokan rannoille asti. Ulottuivathan pohjanmiesten kauppareitit Nevaa ja Syväriä myöten pitkälle pohjoiseen ja Ohlovan jokea pitkin syvälle Novgorodin alueelle, jotka osaltaan kävivät kauppaa mm. arabien kanssa. Tarkemmat tiedot Karjalan ja Viipurin alueen oloista ajoittuvat jo 600- ja 700-lukujen vaihteeseen, jolloin kerrotaan Ruotsin kuninkaan tehneen epäonnistuneen ristiretken itään. Myös kuningas Eerik Edmundinpojan sanotaan käyneen 800-luvun lopussa vuosittain itäisissä maissa mm. Karjalassa ja rakentaneen sinne linnoja. Myös karjalaisilla oli etujaan valvottavana, jolloin he joutuivat selkkaukseen savolaisten, hämäläisten sekä norjalaisten kanssa, nämä osaltaan verottivat lappalaisia, joiden alue kuului karjalaisten nautintaoikeuksiin.

Karjalan runsaampi asuttaminen tapahtui noin 800-1000-luvuilla ja pääasiassa lännestä käsin, josta muistuttamassa ovat vielä eräät vanhat paikannimet. Viipurin linnan kaivauksissa 1970-luvulla oli tehty niin esine- kuin rakennuslöytöjä, jotka osoittavat nykyisen linnan paikalla olleen karjalainen linnoitus jo 1000-1100- luvuilla. Esinelöydöt viittaavat siihen, että kanssakäymistä ruotsalaisten ja saksalaisten kanssa oli tapahtunut jo 1100-luvulla. Löydettiinhän linnan alueelta mm. miekka, joka oli valmistettu Reinin alueella vuosien 1130-1200 välissä. Oliko linnan paikalla myös vanha karjalainen kauppapaikka, vai oliko se nykyisen Monrepos’n alueella, siitä ei ole tarkkaa tietoa. !600-luvun vanhoissa kartoissa on Monrepos’n kohdalla nimi Gambla Wiiborg. Viittaako nimi kartanoon vai vanhaan kauppapaikkaan, on arvoitus. Ehkä tulevaisuuden arkeologiset kaivaukset tuovat valaistusta tähänkin asiaan. Viipurinlahti, joka työntyi syvälle sisämaahan, oli kylläkin otollinen paikka kaupankäynnille, sillä nykyisen kaupungin kohta oli se eteläisin piste, missä rannikolla kulkevaa maantietä myöten pääsi helpoimmin vesistöalueen yli. Näin Viipurin seutu oli maantie- ja vesiliikenteen risteyskohta. Tämä oli se seikka, jonka takia karjalaiset rakensivat alueelle kiinteän linnoituksen suojaamaan asutusta ja kaupallisia etuisuuksiaan. Kaupankäyntiä karjalaisten kanssa harjoittivat savolaiset ja hämäläiset , mutta voimakkaimmin gotlantilaiset, joilla oli sopimuksia Hansa-kauppiaitten kanssa. Muodostettiinhan Hansa-liitto 1100-luvulla, jolla oli kiinteitä yhteyksiä Visbyhyn. Vuonna 1241 pohjoissaksalaiset kaupungit ulottivat liittonsa käsittämään koko Itämeren alueelle. Heidän pohjoisin Hansa-kaupunkinsa oli Tallinna. Luultavasti Viipurin seudulla vaihtoivat omistustaan kuivattu kala, terva ja turkikset Hansa-kauppiaitten yrtteihin, suolaan, jalometalleihin ja yleensä tarvikkeisiin, joita ei Pohjolan alueella luonnostaan saanut. Hansa-kauppiaiden lisääntyvä mielenkiinto Karjalaa kohtaan sekä roomalaiskatollisen uskonnon levittä- minen lännestä ja etelästä käsin oli seikka, joka sai osaltaan Novgorodin lisäämään mielenkiintonsa Etelä- Karjalan alueeseen. Hehän levittivät ortodoksisuutta pakanallisten karjalaisten keskuudessa pohjoisilla alueilla, lähinnä Laatokan ympäristössä, ja Karjala oli ollut Novgorodille määrätynlainen alusmaa, jota he verottivat ja joiden kanssa he kävivät kauppaa . Voidaan olettaa, että niihin aikoihin oli kaksi eri Karjalaa: Laatokan Karjala, joka ojentautui lähinnä Novgorodin suuntaan, ja Viipurin Karjala, joka olisi kuulunut läntiseen vaikutusalueeseen. Tästä jaosta antaa hyvän vihjeen Hansa-kauppiaitten pyyntö Novgorodille suojata heidän laivojensa kulkua Retusaaren ja Koiviston välillä, jolla alueella ei ollut novgorodilaisten vaikutusvaltaa.

Kolmannen ristiretken tärkein päämäärä oli laajentaa Ruotsin vaikutusvaltaa ja tuoda kristinusko Karjalaan. Vuonna 1293 marski Tyrgils Knutssonin johtama ristiretki alkoi, ja samana vuonna valloitettiin Viipurin lahdella, saaressa ollut karjalainen linnoitus. Oliko taistelu ankara, siitä eivät historian kronikat kerro, mutta tuskin linnoitus taisteluitta antautui. Samana vuonna ryhdyttiin heti kyseisen linnoituksen paikalle rakentamaan kivestä Viipurin linnaa, joka täytti 700 vuotta vuonna 1993. Välittömästi linnan perustamisen jälkeen Novgorod yritti valloittaa uutta linnaa, mutta varustuksien vahvistumisen myötä siitä luovuttiin ja hyökkäyksiä jatkettiin muualle Ruotsin vaikutuspiiriin kuuluvilla alueilla. Nämä kaikki yritykset kuitenkin epäonnistuivat, ja näin Ruotsi ja Novgorod solmivat Pähkinäsaaren rauhan vuonna 1323. Vasta tämän jälkeen Viipurin asutus sekä vakiintui että lisääntyi ja tuleva kaupunki levittäytyi linnan eteläpuolella olevalle niemekkeelle.

Vuonna 1393 Viipurille valittiin neuvosto ja pormestari, joka samalla oli linnan vouti. Ruotsin kaupunkilaki vuosilta 1348-1357 antoi mahdollisuuden valita kuusi pormestaria ja 30 neuvosmiestä, mutta käytännössä heidän lukumääränsä oli huomattavasti pienempi. Elokuun 19. päivä vuonna 1403 Viipuri sai kaupunkioikeutensa, jonka seurauksena kaupungille valittiin vähintään neljä pormestaria, joista kahden tuli olla ruotsalaisia, eli kotimaisia ja kahden saksalaisia, tämän lisäksi 8-10 neuvosmiestä. Saksalaisten osuus pormestareina jatkui aina vuoteen 1471, jolloin Sten Sturen johtama kansallinen nousu vaati heidän poistamista kaupunkien raadeista. Kuinka paljon saksalaista väestöä oli Viipurissa tuohon aikaan ei tiedetä, mutta heidän osuutensa kaupankäynnistä ja yhteyksistä muualle Hansan piiriin kuuluviin kaupunkeihin oli erittäin runsasta. Yleensä kaikissa rauhanneuvotteluissa Novgorodin kanssa oli aina viipurilainen edustusto, joka lähinnä valvoi kauppaetuisuuksia itään päin.

Kirjeenvaihto Tallinnaan ja muualle Hansan vaikutusalueelle oli runsasta, mistä on osoituksena erilaiset avunpyynnöt Lyypekkiin ja Danzigiin. Tallinnan ja Viipurin kanssakäyminen oli niin vilkasta, että kaupungit olivat kuin sisarkaupunkeja. Mainittakoon vuonna 1437 neuvoston kirje Tallinnaan, että Ewert von Balwenin tytär, jonka laillisen syntyperän oli muiden ohessa todistanut kaksi naista, olivat olleet hänen ristikummeinaan ja kantaneet hänet kasteelle, oli Tallinnassa kuolleen Rinlender’in vaimovainajan sisarentytär ja ainoa perillinen. Tällaiset perintöasiat olivat mm. Viipurin ja Tallinnan kesken hyvin tavallisia. Myös muista Hansa-kaupungeista tuli kirjeitä. Esimerkiksi Lyypekin kaupunki kirjoitti vuonna 1478 Viipurin raadille pyytäen sen apua kolmelle lyypekkiläiselle kauppiaalle, joilla oli saatavia viipurilaisesta kuolinpesästä. Näyttääkin siltä kuin Viipurin keskiaikainen raati olisi ollut hyvin aulis ja valmis täyttämään velvollisuutensa porvariensa etujen valvojana ulkomaille. Viipurin porvaristossa oli alusta alkaen edustettuna kolme kansallisuutta: saksalaiset, ruotsalaiset ja suomalaiset ja nimenomaan tässä järjestyksessä, jos katsotaan heidän yhteiskunnalliseen asemaansa, ja päinvastaisessa järjestyksessä, jos on kysymys heidän lukumäärästään. Keskiaikaisissa asiakirjoissa mainitaan 175 porvaria nimeltä, mutta suurin osa ilman sukunimeä. Liittämällä ristimänimen jälkeen isän nimi, kuten Pietari Niilonpoika, tai ammattia osoittava, esimerkiksi Yrjö Kultaseppä, ei voi päätellä, mihin kansallisuuteen nimen omistaja kuului. Saksalaisia sukunimiä oli kaikkiaan noin 40. Näiden lisäksi tulevat vielä 25 linnanpäällikköjen palvelukseen antautuneiden saksalaisten kauppiaiden nimet. Vaikka asiakirjoissa tavataankin eniten saksalaisia nimiä, ei siitä voida päätellä, olivatko he enemmistönä porvaristossa. Varakkaimpina ja suurempien liikkeiden edustajina he pysyivät kautta koko keskiajan johtavana luokkana. Ensimmäisenä tunnettuna porvarina Viipurissa oli varmasti Ewert von Balwen, sillä hänet mainitaan jo vuonna 1393, eli kymmenen vuotta ennen kuin Viipuri sai kaupunkioikeudet. Parikymmentä vuotta tätä ennen vilahtaa viipurilaisissa asiakirjoissa pari saksalaista nimeä, vaikka ei varmuudella tiedetä, voidaanko heitä pitää varsinaisina viipurilaisina. Ensimmäinen näistä kuuluisista linnanherrojen ulkomaalaisista palvelijoista oli Hinse Brunswick ja toinen Hans Dalhusen, joka osti mm. Säiniön tilan. Nimen kirjoitustavasta päätellen saanee Viipurin saksalaisiin lukea myös kaupungin kuuluisimman keskiaikaisen suvun Degenin, jonka etevimmät edustajat olivat linnanvouti ja kaupungin ensimmäinen tunnettu pormestari Björn Degen, vuoden 1468 rauhanneuvottelija Peter Degen sekä Kaarle Knuutinpojan aikana pormestarina mainittu Marten Degen. Näiden kaupunkiin asettuneiden tai siellä porvarioikeutta nauttivien saksalaisten ohessa oli Viipurissa usein toisiakin saksalaisia, jotka kävivät siellä kauppaa harjoittamassa ja sellaisina joskus saattoivat jäädä kaupunkiin pidemmäksikin ajaksi talven vuoksi. Nämä ”kestit”, joiksi vierailevia saksalaisia kauppiaita kutsuttiin, muodostivat liikkuvaisuudestaan huolimatta sangen huomattavan osan kaupungin asukkaista. Luultavasti nämä Viipurissa kävijät liittyivät toisiinsa, niin kuin saksalaisilla kesteillä yleensä oli tapana. Näin he muodostivat yhtiön tapaisen kerhon, joka valvoi heidän etujaan. Mahtavimmat heistä olivat Peter Kock, joka vuonna 1480 kauan oleskeli Viipurissa odottaen venäläisten kauppiaitten tuloa ja joka vihdoin Eerik Akselinpojan luvalla purjehti Nevajoelle. Toinen oli Bernt Lütke, jota Eerik Tuurenpojan aikana vuonna 1507 ehdotettiin rauhansovittelijaksi venäläisten ja Hansan välille.

Katselkaamme kartasta, missä saksalainen väestö Viipurissa asui. Kaupunki oli muotoutunut linnan viereiselle niemekkeelle ja se oli puisten ja osittain kivisten muurien ympäröimä. Varustukset olivat vahvoja itään ja kaakkoon, ja kaupungista pääsi ulos itäänpäin vain kolmen portin kautta. Näistä kuuluisin oli Pyhän Andrean portti, jossa tapahtui venäläisten pitkän piirityksen loppuvaiheessa Viipurin pamaus marraskuun 30. päivänä vuonna 1495. Asemakaavaa kaupungissa ei vielä keskiajan alkupuolella ollut, vaan rakennukset ja kadut noudattivat luonnon muotoja. Katuverkosto oli topografiaan sopiva, ja kadut olivat enimmäkseen päällystämättömiä ja vailla viemäriverkostoa. Rakennuksista suurin osa oli puisia, mutta varsinkin porvariskaduilla oli kivirakennuksia. Yleensä pyrittiin kiviseen rakentamiseen, sillä itäisenä sotilastukikohtana tulipalojen vaara oli normaalioloihin verrattuna suuri. Saksalaiset asustivat pääasiassa niemekkeen pohjoispuolella Alakadulla eli niin sanotulla Saksalaiskadulla [ Karjaportinkatu ]. Siellä asui runsaasti saksalaissukuisia kauppiaita, mistä johtuen katukin sai nimensä. Sen rakennuskanta oli pääasiassa kiviainesta ja kaupungin komeimmat talot olivat kyseisen kadun varrella.

Saman kadun varrella oli myös Fransiskaani- eli Harmaidenveljesten luostari, joka perustettiin luultavasti 1300-luvun lopulla, vaikka varhaisimmat asiakirjat luostarista ovat vuodelta 1403. Pääkatuna Viipurissa oli Kuninkaankatu eli Yläkatu [ Linnakatu ]. Se alkoi Turun sillalta kulkien kaupungin korkeimman kohdan kautta, jonka lähellä on oletettu olleen raatihuone. Kadun tuntumassa oli myös Tuomiokirkko. Idässä, meren tuntumassa oli Eteläkatu [ Etelävalli ], jonka varrella oli kaupungin ja kauppiaitten varastoja, pieni satama sekä kadun eteläpäässä lähellä Munkkiporttia Dominikaani-, eli Mustainveljesten kirkko. Viipurissa oli poikkeuksellisesti kaksi eri luostarilaitosta, mikä osoittaa kaupungin erilaisuutta muihin suomalaisiin kaupunkeihin nähden. Näiden kolmen pääkadun lisäksi kaupunkia halkoi useita kapeita katuja ja sokkeloisia kujia, joidenka varsilla oli asumusten lisäksi kapakoita, seppiä, ja muita liikkeenharjoittajia. Poikittaiskaduista tärkein oli Ristikatu, joka alkoi Alakadulta, kulki raatihuoneen ohi ja päättyi Eteläkadulle.

Viipurin kaupungin asujamistossa oli keskiajan lopulla, varsinkin Hoijan kreivin aikana ja sen jälkeisinä vuosina tapahtunut suuria muutoksia. Saksalaiset kauppiaat, jotka harvalukuisinakin olivat keskiaikana muodostaneet kaupungin johtavan luokan, alkoivat kadota sen jälkeen, kun eivät enää saanet istua neuvostoissa. Ne harvat, jotka vielä olivat jäljellä, koettivat Hoijan kreivin kannattajina turhaan ylläpitää saksalaisuuden ylivaltaa kaupungissa. Vieläpä he hänen kukistuttuaankin juonittelivat itselleen jonkin verran vaikutusvaltaa. Kun tämä ei onnistunut ja kun Kustaa Vaasan kansallinen politiikka kävi ulkomaalaisille yhä sietämättömäksi, he siirtyivät suurin joukoin pois kaupungista. Rikas saksalainen satulaseppä Cyriakus Hodenfels toi julki vuonna 1539 saksalaisissa piireissä vallitsevan mielipiteen hakiessaan ratsastavan kaupunginpalvelijan virkaa Tallinnassa:

-” Minä aion nyt lähteä täältä Viipurista tieheni enkä tahdo kauemmin täällä asua sen komennon vuoksi, joka täällä nyt vallitsee. Minulla ei ole mitään halua jäädä tänne.” –

Sitä pientä saksalaista ryhmäkuntaa, joka vielä oli jäljellä, edustivat vuoden 1540 verotusluettelon mukaan vain 12 nimeä.

Myös Viipurin kauppaoloissa tapahtui tähän aikaan tärkeä muutos. Keskiajan kuluessa oli sen kaupankäynti melkein poikkeuksetta ollut laadultaan passiivista ja hansalaisten välittämää. Viipurilaiset olivat itse enimmäkseen supistaneet purjehduksensa Tallinnaan tai ainakin pysyneet yksinomaan Itämeren rantojen piirissä. Mieluimmin he kuitenkin odottelivat saksalaisia kestejä Viipurin satamaan. Tästä seurasi myös, että suurin taloudellinen hyöty jäi hansalaisille ja kaupungin omat porvarit saivat tyytyä suhteellisen vähäisiin voittoihin. Jos Viipurissa oli joku porvari, joka harjoitti suurempaa kauppaliikettä, oli hän varmaan sellainen saksalainen, joka joksikin ajaksi oli asettunut kaupunkiin lähteäkseen pois, kun oli kylliksi rikastunut. Viipurilaiset itse saavuttivat harvoin sellaisen varallisuuden ja sellaiset tiedot ja taidot kauppa-asioista, joita heidän kaupunkinsa asema Itä- ja Länsi-Euroopan kauppaliikkeen välittäjänä edellytti ja tarjosi.

1530- ja 1540-luvuilla kehityksen suunta muuttui. Hansan valta oli kukistunut ja kotimainen porvaristo otti kaupan omiin käsiinsä. Tämäkin oli eräs ratkaiseva tekijä saksalaisen vaikutusvallan hetkelliseen vähenemiseen Viipurissa. Tämä oli siitäkin johtuen yllättävää, sillä kaupungin pinta-ala laajeni ja asukasluku kaksinkertaistui 1590- luvulla, mutta saksalaisten osuus kaupungin asukasmäärästä ja sitä myöten vaikutusvallasta hupeni melkein olemattomiin. 1600-luvulla tilanne Viipurissa jälleen muuttui. Saksan kauppa oli uuden ajan alussa kärsinyt monia vakavia iskuja menetettyään etenkin suurten löytöretkien luoman uuden tilanteen johdosta yksinoikeuden eräillä suurilla markkina-alueilla. Välityskaupan luisuminen suurelta osalta vieraisiin käsiin musersi hansakaupunkien jo vakautuneelta näyttänyttä mahtia. Kauppiaiden oli eri syistä pakko etsiä aivan uusia toiminta-alueita mm. pohjoismaista. Saksalaisia kauppiaita ja käsityöläisiä alkoi tavallista enemmän muuttaa vieraisiin maihin. ja tätä muuttoliikettä lisäsi kolmekymmenvuotinen sota, joka pahoin häiritsi Preussin ja muiden Saksan alueen valtioiden elinkeinoelämää. Näytti siltä, että juuri pohjoismaissa oli mahdollisuuksia rauhalliseen liike-elämään, etenkin kun Ruotsi oli kohonnut suurvallaksi. Liittiväthän yhteinen kulttuuripohja ja etenkin luterilainen uskonto pohjoismaat Pohjois-Saksan valtioihin, ja suurvalta Ruotsilla oli saksalaisia alueita hallussaan. Juuri 1600-luvun alussa Pohjois-Saksan tervantuotanto nopeasti heikkeni metsien vähenemisen takia. Tervaa oli ostettava kauempaa,ja kohta tervan tärkeimmäksi tuottaja-alueeksi nousi Itämeren piirissä Suomi, jonne moni saksalainen kauppias lähti juuri tervan takia. Saksalaisuus oli Viipurissa jo vanhastaan ollut merkittävä, mutta 1600-luvulla se vahvistui niin, että he jälleen hallitsivat sen kauppaa. Saksalaisuus oli Viipurissa näkyvämpää kuin missään muussa maamme kaupungissa.

Suuren sodan vuosikymmeninä, 1630- ja 1640-luvuilla saksalaisten muutto Viipuriin sai laajat mittasuhteet. Niinpä 1640-luvun alussa kerskattiin, että Viipuriin joka päivä tulvi muukalaisia kauppiaita ja köyhää käsityöläisväkeä , ja vuodelta 1649 on tieto, jonka mukaan Viipurin väestö joka päivä kasvaa muukalaisten muuton takia. Uusia saksalaisia kauppiassukuja saapui runsaasti ja yhä suurempi oli saksalaisten käsityö- läisten osuus muuttajista. Lähinnä heitä varten katsottiin tarpeelliseksi perustaa saksalainen seurakunta. Vuosisadan puolivälin tienoilla saksalaisten muuttoliike oli suuresti vähentynyt, ja loppupuolella 1600-lukua se lakkasi käytännöllisesti kokonaan. Vaikka Viipuri eli kukoistuskauttaan vuosisadan lopulla, kiinnostus Viipuria kohtaan väheni. Venäjän olojen muuttuminen sai aikaan pelkotiloja, ja idän vaara koettiin Viipurissa jo vuosisadan lopussa. Rajakaupunkien vaaravyöhykkeeseen joutuminen aistittiin hyvin varhaisessa vaiheessa. Nevanlinnan asujamistoa siirtyi Viipuriin, jotka alkuperältään olivat monesti saksalaisia. Tuloksena oli, että aivan 1600-luvun lopulla Viipurin kauppiaskunta oli leimautunut saksalaiseksi. Historioitsija J. W. Ruuth huomauttaa, että Viipurin saksalaiset eivät kumminkaan voineet muodostua aivan suljetuksi erityisryhmäksi. Menestyäkseen Viipurissa heidän oli viipurilaistuttava ja mukauduttava kaupungin omalaatuisiin olosuhteisiin ja tapoihin.

Viipurin oloihin vaikutti erittäin suuresti 1710 syttynyt Pohjan sota, jolloin venäläiset tsaari Pietari Suuren johdolla valloittivat Viipurin. Raunioituneessa kaupungissa valta vaihtui, ja ns. Vanha Suomi liitettiin Pietarin kuvernementtiin. Viipurissa saksalainen aines pystyi nopeasti mukautumaan muuttuneisiin olosuhteisiin. Suuri Pohjan sota merkitsi saksalaisuuden voimistumista, ja sen vanhemmista saksalaissuvuista moni saavutti vasta 1700-luvulla varsinaisen kukoistuskautensa. Vaikka kauppaolosuhteet rajoituksien myötä muuttuivat, tuli saksasta virallinen virkakieli Viipurissa 1726-27 ruotsin kielen tilalle. Vaikka Venäjän hallitusviranomaiset lähettivät ukaasinsa Viipurin maistraatille venäjänkielisinä, oli kaupungin palveluksessa ammattitaitoisia kääntäjiä. Saksalainen aines pääsi 1700-luvulla voitolle, kun venäläiset viranomaiset asettivat Viipurin monessa suhteessa samaan asemaan kuin Venäjän muut saksalaiset kaupungit. He alistivat Viipurin saksalaiselle oikeuskollegiolle, jossa tätä kansallisuutta edustava väestönosa oli määräävänä. Se sai vihdoin erioikeutensa vahvistetuksi, ja se asetettiin siinäkin suhteessa samaan arvoon kuin Riika, Tallinna ja Narva, joilla oli rauhansopimuksen mukaan erioikeuksia. Saksan kieli tuli myöhemmin myös julkisten koulujen opetuskieleksi. Nevanlinnan eräiden porvarien muutosta Viipuriin sai saksalainen väestö merkittävän lisäyksen. Nuo mahtavat 1700-luvun merkittävät suvut, Jaenisch ja Lado, saapuivat silloin Viipuriin. Vanhemmista saksalaisista suvuista saavuttivat monet, esimerkiksi Sesemann, Thesleff, Sutthoff, Tesche ja Dannenberg, tällä aikakaudella varsinaisen kukoistuksensa. Myös suvut Schmidt, Boisman, Stråhlman pysyivät mahtavina. Sitä vastoin 1600-luvun mahtava Fresen suku oli kokonaan hävinnyt, eikä miespuolista edustajaa porvariston luettelosta ennen kuuluisille nimille Gröll, von Borgen enää löydy. Menetystä korvasi se, että monet vanhat ruotsalaiset suvut enemmän tai vähemmän saksalaistuivat, kuten esimerkiksi Weckrooth, Dykander ja Oudar. Nyt jälleen saksalainen kansallisuus lisääntyi kaupungissa 1780-luvulla, kun käskynhaltijajärjestelmä toi mukanaan usein Itämeren maakunnista kotoisin olleita saksalaisia virkamiehiä. Venäläisen kaupunkijärjestyksen mukaan muukalaisten oli helppo saada porvarioikeus kaupungissa. Talonomistajina kuuluivat myös virkamiehet porvaristoon. Tällaisia virkamiessukuja olivat esimerkiksi; Laube, Reitzenstein, Rechenberg, Morton, Stockse, Schultz, Philips, Molitor, Wahl ja Wachsmuth. Kiltoihin kirjoitetuista uusista kauppiassuvuista mainittakoon Bremenistä vuonna 1777 tullut Hackman ja Pietarista 1788 saapuneet Bützow ja Glasemeyer. Myös muutamia käsityöläisiä muutti tänne Saksasta. Klein Luxemburgista, Krupke ja Seibert Preussista, Zellenkoff Pommerista ja mm. Metzner Saksista.

Viipurin maalaiskunnan alueella Monrepos’ssa vaikutti sellaiset saksalaiset henkilöt kuin Württenberg ja von Nicolay, Viimeksi mainitusta tuli Monrepos’n kartanon omistaja Viipurin menettämiseen 1944 saakka.

Saksalaisten johtoasema Viipurin kaupungissa oli koko 1700-luvulla ehdoton, vaikka Viipurin siviiliväestöstä oli vuonna 1812 saksalaisia vain 12 %, ruotsalaisia 14 %, venäläisiä 30 % ja suomalaisia 44 %.

Vuosi 1812 oli hyvin merkittävä Viipurin kehitykselle. Viipuri ja koko Karjalan kannas liitettiin vasta perustettuun Suomen Suurruhtinaskuntaan. Hallinnollisesti olosuhteet Viipurissa muuttuivat, sillä nyt ruotsin kieli syrjäytti saksan virkakielenä ja suomalaisten osuus hallinnossa lisääntyi. Saksalaiset toki säilyttivät vielä kaupallisen valta-aseman, mutta sekin asteittain väheni. Teknillinen kehitys ja mm. Saimaan kanavan avaaminen sekä rautatieyhteys muualle Suomeen että Pietariin lisäsivät kaupungin väkilukua ja etenkin suomenkielisten osuutta. Kaupalliset olosuhteet muuttuivat, kun Pietarista tuli suurkaupunki ja yleensäkin maailmankauppa sai aivan toisenlaiset mittasuhteet. Saksalaisia yrittäjiä tuli edelleenkin Viipuriin, mutta nyt lähinnä asiantuntijoina mm. Rothe, Krohn, Bandholz ja Mielck Lyypekistä, Dippel ja Stünkel Hannoverista. Eräs tällainen saksalainen oli myös Petter Starckjohann Holsteinista, joka vuonna 1868 perusti pienen rautakaupan Viipuriin. Tästä kauppaliikkeestä tuli huomattava viipurilainen yritys. Vuonna 1875 oli Viipurissa 19 saksalaisesta kauppiaasta syntynyt Suomessa 11 ja vuonna 1870 toimitetun väestönlaskennan mukaan saksalaisista kuului 65 % sivistyneeseen vallassäätyyn.

1900-luvulla kaupungin pinta-ala kasvoi ja väkiluku suuresti lisääntyi. Vuonna 1939 Viipurin noin 86000 asukkaasta saksaa kotikielenä puhuvia henkilöitä oli noin 900. Vaikka he lukumääräisesti olivat todella vähemmistönä, oli Viipurin saksalaisilla ratkaiseva osuus kaupungin kehityksessä.

Viipuri ei enää ole suomalainen kaupunki, mutta sen yli 700-vuotisen historian aikana saksalaisilla on yhtä vanhat ja vaiherikkaat perinteet vaalittavana kuin itse Viipurin linnalla.