Kautta historian on etenkin satamakaupungeissa, kuten Viipurissa, ollut kapakoita ja paikallisia olutpanimoita. Niitä oli sataman lähettyvillä, jossa niin sanottu rahvas kävi sammuttamassa janoaan, sekä kaupungin keskus-tassa, missä kiltatuvat olivat porvariston ja kauppiaiden kokoontumispaikkoja.
Varhaisin tieto Viipurin kiltatuvista on vuodelta 1485. Se oli linnan ja raatihuoneen jälkeen kaupungin tärkein keskuspaikka, missä sovittiin kaupoista ja muusta kaupungin elämään liittyvistä asioista. Kiltatuvissa pidettiin juhlakokouksia, joissa vahakynttilän valossa juotiin pyhimyksen maljoja tinatuopeista. Kaupungissa oli pieniä panimoita, joissa valmistettiin olutta kuivien kurkkujen kostukkeeksi. Jalommat juomat tuotiin Keski-Euroopasta, lähinnä Saksasta ja Etelä-Baltiasta.
Kaupungin ulkopuolella salapolttajat valmistivat väkevämpiä nautinta-aineita, joita luonnollisesti laittomasti tai laillisesti tuotiin muurien ympäröimän kaupungin anniskelupaikkoihin.
Kuningas Kustaa Vaasan aikoina, 1540-50-luvuilla, jolloin Viipurin kauppiaselämä oli vilkasta, erilaiset kiltatuvat, viinikellarit ja olutkapakat olivat suosittuja paikkoja ulkopuolelta Viipurin tulleille kauppiaille, merimie-hille ja matkustavaisille. Tapana oli, että kapakat ja kaupungin portit suljettiin klo 9 illalla, jonka jälkeen vain yövahdit liikkuivat pimeillä kujilla rauhoittelemassa mekastavia juomaveikkoja.
Paikallisten panimoiden ja kapakoiden määrä vaihteli eri aikoina huomattavasti. Viipurin kaupallinen merkitys idän ja lännen välillä sekä monet sodat ja kaupunkipalot vaikuttivat kaupunkilaisten elämään. Vuoden 1558 sotatilanne Baltiassa lisäsi venäläisten kauppiaiden määrää Viipurissa huomattavasti. Hansakauppiaat eivät voineet suoraan myydä tavaroitaan venäläisille, vaan tavaroiden vaihto tapahtui viipurilaisten kauppiaiden väli-tyksellä. Panimoiden ja kapakoiden määrä lisääntyi laajentuneen kansainvälistyvän kaupan myötä.
Kapakoitseminen oli alhaisemman, vähävaraisemman väestön keskuudessa varsin yleistä, ja sitä pidettiin miltei luvallisena porvarillisena elinkeinona. Vuonna 1607 määrättiin kuitenkin, ettei olutta saanut anniskella joka talossa ja luvattomassa paikassa, vaan tuli määrättyjen porvarien pitää anniskelusta huolta sekä maksaa kruunulle ½ markkaa jokaisesta myydystä tynnyristä ja kaupungille kaksi äyriä muurien rakentamiseen ja kunnossapitoon. Panimoiden lukumäärästä ei keskiajalla Viipurin osalta ole mainintaa, mutta samalla määrättiin, että olutpanimot oli palovaaran takia rakennettava kaupunkimuurien ulkopuolelle.
Viipurin kansainvälisyys heijastui luonnollisesti kapakkaelämäänkin. Viipuria pidettiin 1600-luvulla iloisena kaupunkina, ainakin Turkua iloisempana, kuten eräässä häärunossa vuodelta 1709 väitetään.
Kaupungin ja Antoni Borchardtin kellarit olivat suosittuja ja kaikesta päätellen viihtyisiä paikkoja, joihin iltaisin poikettiin. Boskapsgatanilla, sittemmin Piispankadulla olevan Borchardtin kellarin täytyi olla erikoinen, koska se on vanhin ” ravintola” nimeltään, joka on päässyt historian kirjoihin.
Kellareissa oli yleensä ”parempi ja huonompi puoli”. Paremmalla puolella valtaporvarien keskuudessa juotiin pääasiassa etelän maistuvia viinejä sekä kenties ranskalaisia konjakkeja, ja huonommalla puolella pikkuporvarit ja muut köyhemmät kävijät rentoutuivat pääasiassa viipurilaisten panimoiden tuotteilla juomalla niitä katajasta tehdyillä tuopeilla. Juominkien ohella tietysti tehtiin kauppoja ja pelattiin erilaisia kortti- ja muita pelejä.
Vuoden 1710 sota muutti Viipurin elämää huomattavasti. Kesti vuosia, ennen kuin kaupunki toipui ja liike-elämä haki uusia kumppaneita novgorodilaista kauppiaista. Venäläisten määrä lisääntyi ei yksin sotilaiden takia, vaan nyt Viipuri tunnettuna kauppa- ja merenkulun keskuksena palveli myös venäläisiä kauppiaita.
Huomattavin muutos katukuvassa tapahtui vuoden 1735 jälkeen, jolloin kaupunkiin ilmestyi runsaasti kapakoita. Parhaimmillaan niitä oli yli 175. Viinat tuotiin pääasiassa Pietarista ja Liivinmaalta, ja paikallinen panimoteollisuus koski vain oluen valmistusta. Kapakkaoikeudesta joutui maksamaan kaupungille 870 ruplan vuotuiskorvauksen.
Vuonna 1748 päätettiin, että kapakoitsijat saisivat polttaa viinaa ja panna olutta sillä ehdolla, että ostavat tarpeellisen viljan viipurilaisilta kauppiailta. Viina tuotiin pääasiassa Liivinmaalta, mutta Patterimäen vierustalle perustettiin pieni ”viinatehdas”, jonka tuotanto ei pystynyt tyydyttämään kaupunkilaisten kulutusta.
Pantsarlahteen perustettiin myös huomattavan suuri olutpanimo luultavasti 1780-luvulla. Panimon vaiheista ja omistajista ei ole tietoja.
Viipurin ensimmäiset varsinaiset ravintolat syntyivät 1700-1800-lukujen vaihteessa, jolloin Johan Hertzog avasi ensimmäisen luokan ravintolan Pietarin esikaupungissa ja Johan Motti Siikaniemen esikaupungissa.
Virallisesti teollinen olutpanimotoiminta sai alkunsa vuonna 1843, jolloin kaupunki huutokaupan kautta myönsi oluen, sahdin ja siman valmistus- ja myyntioikeudet Fredric Neufeldille. Yrityksistään huolimatta hän joutui luopumaan yksinoikeudestaan kesken lupakauden ja kaupunki hyväksyi uuden, toiminimi Anton Alfthan tarjouk-sen. Alfthan perusti Viipurin olutpanimon Pantsarlahden alueelle vuonna 1846. Vuonna 1854 panimo valmisti olutta ja simaa 236.000 litraa. 1860-luvun alussa Alfthanin panimo siirtyi Havin Oy:n omistukseen ja vuonna 1866 Hackman & Co osti tehtaan osake-enemmistön. Sen toiminta lopetettiin 1881. Tehtaat olivat Pantsarlah-den esikaupungin eteläosassa, jonka mukaan Mallaskatu sai nimensä. Viimeiset tehdasrakennukset purettiin 1920-luvulla.
Toiminimi Tschusoff & Sapetoff perusti vuonna 1869 Bavaria oluttehtaan Rosuvoin alueelle, joka kaupunkiin liittämisen jälkeen nimettiin Pyöräsuon esikaupungiksi. Tehdas sijoittui Pietarin valtatien varrelle ja oli 1890-luvun alussa Viipurin toiseksi suurin panimo.
Vuonna 1893 panimo teki vararikon. Konkurssihuutokaupassa kauppaneuvos Feodor Sergejeff osti tuotanto-laitokset, jonka jälkeen hän ajanmukaisti tehtaan. Vuonna 1899 F. Sergejeffin Oluttehdas Oy oli suuruudeltaan Suomen neljänneksi suurin panimo. Vuonna 1938 tehtaan uuteen varastokellariin rakennettiin 28 kappaletta 11.000 litran pystyalumiinitankkia olutta varten. Tammitynnyreissä tilavuutta oli vain 2700 litraa ja niitä oli vanhassa varastokellarissa 60 kappaletta. Vuonna 1939 tehtaalla valmistui noin 1,3 milj. litraa olutta. Panimon tunnettuja tuotteita olivat Voima, Isku ja Pukki -oluet.
Tehtaan toiminta lopetettiin virallisesti 31.12.1939. Vähäistä tuotantoa jatkettiin tosin vielä vuoden 1940 alkupuolella, mutta konttoripäällikön ilmoitettiin poistuneen tehtaalta 18.02.1940.
Talvisodassa 1939-40 tehdaslaitokset tuhoutuivat korjauskelvottomaksi ja ne purettiin venäläisten toimesta joskus 1950-luvun alussa.
Yhdystehtaat Panimon perustivat Wilhelm Rothe ja Julius Dippel vuonna 1863. Vanhoista tehdasrakennuk-sista ei ole tietoja, mutta luultavasti tuotantolaitos alunperin perustettiin Repolan kaupunginosaan Pyhän Eliaan kirkon viereiseen neljän tontin muodostamaan kortteliin Eliaan- ja Suonionkadun kulmassa.
Tehtaan uudelleenjärjestelyjen jälkeen vuonna 1881-82 panimon nimeksi tuli Yhdysoluttehdas Oy Förenings Bryggeri Ab. Yhtiöön liitettiin silloin Papulan oluttehdas, joka oli Myllysaarenkadulla ja vuonna 1882 Yhdysoluttehdas vuokrasi Hackman & Co:lta Alfthanin entisen panimorakennuksen. 1890-luvun alussa Yhdysoluttehdas oli Suomen toiseksi suurin panimo, jossa valmistui 2,3 milj. litraa olutta ja työntekijöitä oli 75.
Yhdysoluttehtaan vanhimmat rakennuspiirustukset ovat 1870-luvun lopulta. Tehdashalleja ja muita tuotantoon liittyviä rakennuksia tehtiin runsaasti 1880-90-luvuilla. Suurimman osan rakennuksista suunnitteli arkkitehti Eduard Dippel.
Oluen kulutus Suomessa lisääntyi tasaisesti kieltolain kumoamisen jälkeen ja vaikka uusia panimoita valmistui muualle, säilytti Yhdysoluttehdas vankan sijan Suomen olutmarkkinoilla. Vuonna 1935 valmistui 1,6 milj. litraa ja vuonna 1939 noin 2 milj. litraa olutta.
Keittämön olutpanos oli 10.000 litraa, käymissammiot vetivät noin 10.000 litraa ja varastokellarin tammitynny-reihin mahtui yhteensä 4500 litraa. Ensimmäinen panimomestari 1860-70 luvuilla oli V. G. Böggile ja vuosina 1938-39 oli panimomestarina Matheus Müller.
Yhdysoluttehtaan tuotteet, oluet ja virvokkeet, olivat kuuluisia, johon osaltaan vaikutti tontilla oleva oma 12 metriä syvä kaivo, jonka vesi tutkimuksissa osoittautui laadukkaaksi.
Tehtaalla oli oma tynnyriverstas, jossa arvonsa tuntevat tynnyripuusepät hoitivat kypsytykseen ja kuljetukseen tarvittavat tammitynnyrit. Työntekijöitä oli vuonna 1939 lähes 200 henkeä ja oluen sekä virvoitusjuomien jakelu hoidettiin kuudella kuorma-autolla ja viidellä hevosella.
Talvisodan aikana tehtaan tuotanto lopetettiin helmikuun puolessa välissä 1940 ( 17.02.1940 ), ja viimeiset työntekijät poistuivat Viipurista 21.02.1940. Tehtaat eivät kärsineet suuria sotavaurioita talvisodan aikana. Kaikki tuotantovälineet, tynnyri- ja pullovarastoineen jäi Viipuriin.
Vuosien 1940-41 Karjalais-Suomalaisen Sosialistisen Neuvostotasavallan aikaisista tuotantoluvuista ja tuotteista ei ole ehdottoman tarkkoja tietoja Suomessa. Alkuvuodesta 1941 venäläiset ilmoittivat oluen tuotannon olleen 40 000 hl eli 4 milj. litraa olutta. Näin ollen tuotanto olisi ollut kaksi kertaa suurempi kuin meidän aikana 1939.
Venäläiset ilmoittavat työtekijöitä olleen vuonna 1940 206 henkeä ja vuonna 1941 970 työtekijää eli n. viisi kertaa enemmän kuin Yhdysoluttehtaan aikana 1939.
Suomalaisten vallattua Viipurin elokuun lopulla 1941 oli Yhdysoluttehtaan tuotantolaitokset poltettu. Vuonna 1942 Pyynikki Oy osti vaurioituneet tehdaslaitokset ja perusti Viipurin Olut Oy:n. Tehdasta ryhdyttiin pian korjaamaan käyttökuntoon ja toukokuussa 1943 tuotanto pääsi alkamaan.
Panimossa valmistettiin sota-aikana virvokkeita ja mietoa Tähti-olutta. Viipurin Olut Oy:n pääkemistinä oli vuosina 1943-44 Martti Riihikallio.
Venäläisten vallattua Viipurin 20. päivä kesäkuuta 1944 jäi tehtaan varastoihin ja käymisaltaisiin suuret määrät I-luokan olutta. Nämä herkut hupenivat nopeasti Puna-armeijan kuiviin ja pölyisiin suihin.
Juha Lankinen
Tarkistettu kieliasu M-L.K. 18.06.13